Digitaalinen pelikulttuuri ja sen säilyttäminen

Digitaaliset pelit ovat lyöneet Suomessa itsensä läpi niin talouden kuin viihteen saralla. Peliteollisuutta mainostetaan uutena Nokiana ja yhteiskunnan käsitys pelaamisesta on alkanut muuttua sosiaalisesti hyväksytyksi harrasteeksi lasten leikistä ja nörttimiesten pakkomielteestä. Maailmanlaajuisesti liikevaihdolla mitattuna peliteollisuus on jo 2000-luvun alussa ohittanut elokuva- ja musiikkiteollisuuden. Vihaiset linnut ja muut yksinkertaiset mobiilipelit saavat media-aikaa, toisaalla sadan miljoonan budjeteilla luodut konsoli- ja tietokonepelispektaakkelit luovat vaihtoehtoisia interaktiivisia todellisuuksia pelaajien silmien eteen. Digitaalisena syntyneenä uusmediana videopelit kamppailevat edelleen kulttuurillisen ja taiteellisen arvonsa puolesta. Kuriositeettina syntyneen ja populaarikulttuuriksi muodostuneen elokuvan historia ja  kulttuurillinen hyväksyntä on osaltaan verrattavissa videopelien syntyyn ja kasvuun. Toisaalta peliala kohtaa omia haasteitaan ennakkoluulojen ja kaupallisuuden ristipaineessa. Pelikulttuuri on murroksessa, mutta kiinnostaako ketään?

Digitaalisten pelien yleistyminen alkoi 1970-luvulla ensimmäisten kolikkopelien ja kotikonsoleiden myötä. Pelit ovat monien teknologisten harppausten myötä kasvaneet massaviihteeksi, ja myös pelaajakunta on keski-ikäistynyt ja muuttanut kuvaa pelaamisesta ja pelaajasta. 1980-luvulla länsimaissa syntyneelle pelaaminen on ollut osa lapsuutta siinä missä kirjallisuus tai elokuva. Uusi peleihin tottunut sukupolvi on alkanut arvostaa pelaamista osana kulttuuria. Digitaalisten pelien kenttää hämmentää myös sen äärimmäinen monipuolisuus. Pelejä on lukemattomilla eri päätelaitteilla ja ne ovat mitä erilaisimpia luomuksia suorasta elektronisesta shakista ja lähes pelillisiä ominaisuuksia vailla olevista visuaalisista novelleista aina rajoja rikkoviin taidepeleihin,  perinteisiin konsolitasoloikkiin ja ammuskelupeleihin.

Yhteiskunnassa vallalla oleva arvokäsitys heijastuu voimakkaasti haluun säilyttää kulttuuria ja historiaa jälkipolville. Digitaalisten pelien ja sitä ympäröivän kulttuurin säilyttämisestä on alettu keskustelemaan vasta viime vuosina. Videopelikulttuuri on digitaalisen luonteensa takia hyvin haavoittuvaista ja siten haastava kohde arkistoinnille ja museoinnille. Institutionaaliset tahot ovat olleet hitaita heräämään niin Suomessa kuin maailmalla nopeasti rappeutuvan ja katoavan pelikulttuurin säilyttämiseen. Yksittäisiä museoita ja arkistoja on ulkomailla videopelien ympärille muodostunut, esimerkkeinä vaikka Iso-Britannian National Media Museum ja sen videopeliarkiston kokoelmat ja Berliinin Computerspielemuseum. Rahoituksen, yhteiskunnallisen tuen ja asiantuntemuksen puuttuessa kokoelmien kuratointi ja suunnitelmallisuus on kuitenkin usein puutteellista. 

Suomessa videopelien säilyttäminen on alkutekijöissään: Kansalliskirjasto on ottanut ensimmäisiä askelia arkistoidessa uusien kotimaisten pelituotteiden vapaakappaleita.  Toisaalta kulttuuriaineistolakikaan ei suoraan tunnusta videopelejä säilyttämisen arvoiseksi aineistoksi. Kansallisen digitaalisen pelikulttuurin säilyttämisen voisi ajatella olevan Kansalliskirjaston tai Kansallisen audiovisuaalisen arkiston heiniä. Itsenäisen videopeliarkiston tai -museon syntymistä on vaikea tänä päivänä kuvitella. Voidaan myös pohtia, onko pelien oikea paikka museossa, kirjastossa, arkistossa vai jossain näiden tehtäviä yhdistävässä laitoksessa. Tällä hetkellä Suomessa ja maailmalla suurimpia pelikulttuurin säilyttäjiä ovat yksityiset harrastajat. Yksittäisiä keräilijöiden kokoelmiin keskittyviä näyttelyitä on ollut yleisölle avoinna Suomessakin.

Digitaalisen tiedon tallennuksessa ja säilönnässä on omat haasteensa ja videopelien kohdalla omat erityispiirteensä. Digitaalisena ohjelmistona pelit vaativat tietyn laitteiston ja näyttöpäätteen toimiakseen, pelkän koodijonon tai pelikasetin tallentaminen ei säilytä videopeliä toimivana kokonaisuutena. Usein autenttisen pelikokemuksen säilyttäminen vaatii myös oikeaa peliohjainta tai muita oheistarvikkeita. Useat peliteollisuuden alkuaikojen laitteistot ja pelit alkavat olemaan jo harvinaisuuksia, monia pelejä on jo kadonnut peruuttamattomasti. Ohjelmistona pelejä voidaan yleensä muokata toimivaksi toisella laitteella, vaikkapa vanha Nintendo-peli on mahdollista kääntää toimivaksi nyky-PC:llä. Tässä siirroksessa toiseen käyttöympäristöön alkuperäinen peli menettää kuitenkin paljon autenttisuudestaan. Vastassa on myös yksi videopelien säilytyksen oleellisimpia haasteita: tekijänoikeudet. Peliteollisuus on ollut perinteisesti erittäin tiukka tuotteidensa käytöstä ja tekijänoikeudellisista kysymyksistä. Pelien säilyttämiseen liittyvien lakien puuttuessa tekijänoikeudet ovat usein pelien museoinnin ja arkistoinnin esteenä.

Pelien ollessa interaktiivisia elämyksiä voidaan myös kysyä, onko pelkkien pelien ja laitteistojen säilytys tarpeeksi. Pelikokemus syntyy vasta kun ihminen pelaa peliä; ympäröivä konteksti voi muuttaa paljon kokemusta. 1970-luvun kolikkopelin pelaaminen nykypäivänä ei varmastikaan tunnu samalta  kuin aikalaisen pelatessa sitä 70-lukulaisessa baarissa. Tekniikan ja ympäristön muuttuessa suhtautuminen peliin muuttuu oleellisesti. Äärimmäisenä esimerkkinä toimivat myös nykypäivän monen pelaajan verkkopelit. Internet-servereillä pyörivät verkkopelit ovat pelattavissa vain niin kauan kuin niiden ylläpitäjät katsovat sen tuottoisaksi. Kokonaiset virtuaaliset maailmat tuhoutuvat jälkiä jättämättä. Näin on käynyt viime vuosina useille verkkopeleille. Fyysisten pelien lisäksi tallennuksen kohteeksi pitäisi ottaa siis myös itse pelitilanne. Peliharrastajat ovat tässäkin asiassa edellä muistiorganisaatioita, ja pelitilanteen tallennus ja dokumentointi ovat sosiaalisen median myötä hyvin esillä oleva osa pelaamiskäyttäytymistä. Samalla erilaiset videot toimivat dokumentteina pelaamiskulttuurista ja sen ilmenemisestä. 

Videopelien pitkäaikaissäilyttämistä voi ja pitää lähestyä useasta eri näkökulmasta. Ensimmäinen askel pelikulttuurin säilyttämiseen on kuitenkin hyväksyä se osaksi kulttuuriperintöämme. 

Teksti: Taneli Kolppanen, harjoittelija Valokuvataiteen museon kirjastossa. Tekstin taustalla on aiheesta tekeillä oleva pro gradu -tutkimus Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen oppiaineessa.