Valokuvaaminen ja maailman muuttaminen valokuviksi ovat osaltaan vaikuttaneet käsitykseemme ihmisen ja muiden eläinten erillisyydestä. Kameran linssi on alun perin muotoiltu muistuttamaan ihmisen silmän rakennetta, ja kameroiden teleoptiikka, piilokamerat ja riistakamerat ovat mahdollistaneet ihmisen tunkeutumisen eläinten yhteisöihin pitkien etäisyyksien päästä.
Myös lintuperspektiivi, eli ylhäältä kuvattu näkymä, on ollut keskeinen elementti viime vuosisadan alkupuolella valinneessa ihmiskeskeisessä tulevaisuudenuskossa. Ilmailun kehittyminen vapautti ihmisen painovoimasta ja pilvenpiirtäjät nostivat ihmisen maan pinnan yläpuolelle ihailemaan teollista ja urbaania kehitystä. Näkökulman kohoaminen litisti maailman, pyyhki pois horisontin ja hajotti käsityksen mittakaavasta. Lintuperspektiivistä kuvatut valokuvat johdattelivat valokuvalliseen ymmärrykseen, joka ei perustunut valokuvan näköisyyteen vaan kuviin, joiden tulkitseminen vaati uudenlaisia kuvallisen hahmottamisen taitoja. Nämä tavat käyttää valokuvia ovat sittemmin tulleet tutuiksi mm. karttasovellusten ja nykyajan sodankäynnin kuvastojen myötä.
Kuitenkin lintuperspektiivi – linnun näkökulman ja eläimen katseen huomioiminen – mahdollisti myös uuden tavan kuvitella linnun näkökulmaa ja eläimen katsetta. Se alkoi osaltaan muuttaa käsitystä ihmiskeskeisestä luonnon kuvaamisesta. Eläimen näkökulman huomioiminen kyseenalaisti länsimaisen taiteen luoman käsityksen eläimestä ihmistä heijastavana pintana. Aiemmin kuvat eläimistä olivat näyttäneet ihmiselle, mitä ja keitä me ihmiset olemme. Eläin oli nähty ikään kuin peilin kaltaisena optisena ominaisuutena; peili (eläin) ei itse katsonut, vaan ainoastaan palautti siihen katsovan olennon (ihmisen) katseen.
Käyttämällä eläimiä peilinään ihminen on ymmärtänyt monia asioita itsestään, mutta jos lakkaamme käyttämästä eläimiä peilinä ja myönnämme niiden oman katseen, voimme ymmärtää maailmasta vielä paljon enemmän. Toisten lajien näkökulman ja elintavan hahmottaminen tiedon ja kuvittelun kautta lisää empatiaa, jota tarvitaan ihmisten ja muiden lajien kanssaelossa.
Lintujen kautta voimme tarkastella myös ihmisen sokeutta ympärillämme tapahtuvalle lajikadolle. Tämä hiljalleen tapahtuva valtavan suuri muutos on miltei näkymätön. Kottaraisparvien muodostamia häikäisevän hienoja kuvioita ei juurikaan enää näy. Helmipöllön puputus kuuluu kevätyössä yhä harvemmin. Viljapelloilla helisevä peltosirkun sointi on kadonnut lähes kaikkialta. Yli kolmasosa Suomen linnuista on uhanalaisia. Jääkö lintujen laulu soimaan vain äänitteisiin kauppakeskusten käytäville?
Jos varis valokuvaisi, pystyisikö se dokumentoimaan lajikadon vai kuvaisiko se jätekasaa? Näyttäisikö viisas lintu valokuvin meille ihmisille, kuinka voisimme katsoa maailmaa myös toisten lajien näkökulmasta?
Festivaalin taiteilijat: Camille Auer, Marek Jancovic, Hiwa K, Demelza Kooij, Jorma Luhta, Kristo Muurimaa & Juho Kerola, Tuula Närhinen, Anne Roininen, Rorhof, Leena Saarinen, Francesca Todde ja Uhan alla -työryhmä.
Näyttelyn toteuttavat yhteistyössä Poliittisen valokuvan festivaali ja Suomen valokuvataiteen museo.
Festivaalin tukijat ja yhteistyökumppanit:

www.pvf.fi