Traagisen miehen mielikuvissa rakkaus jää toteutumatta

Silomäen kuvasarja etenee katkonaisesti – kuin elokuva, kohtaus kerrallaan. Tarina muodostuu joko yksittäisinä fragmentteina, kuvarinnastuksina ja pareina tai tarinan sisäisinä tarinaryppäinä. Kuvat toimivat hyvin myös yksittäisinä teoksina, mutta niiden todellinen olemus pääsee oikeuksiinsa nimenomaan sarjallisuuden kautta. Kuvista muodostuva tarina on jokaisen katsojan kohdalla erilainen. Kuvien välistä yhteyttä etsivä mielikuvitus yhdistelee kuvien tapahtumia pyrkien selittämään tapahtumien kaarta; kun tapahtumasarja viimein yhtenäistyy, on teosta hankala enää nähdä toisin. Se, missä järjestyksessä kuvien katsomisen aloittaa, saattaa ratkaista kuvasarjan traagisuuden ja koomisuuden eri vivahteet. Esitysjärjestys on taiteilijalle hyvin tärkeä, vaikkei hän sitä itse noudatakaan teossarjan pohjalta tehdyssä kirjassa Harjoitelmia aikuisuuteen (Turun AMK/Taideakatemia, 2001), jossa tarinan eri vaiheet limittyvät tai vaihtavat paikkaa keskenään. Tämä luo katsojalle tilaa melko vapaallekin tulkinnalle.

Teoksen tarina on etukäteen käsikirjoitettu ja lavastettu: kuvien valokuvaajaa esittävä henkilö ei ole taiteilija itse, vaan hän, kuten kaikki muutkin teoksen hahmot, on fiktiivinen. Päiväkirjamaisen arkiset tekstit, niiden minäkertoja sekä katsojan päästäminen yksityisyyden alueelle esimerkiksi omakuvan keinoin, tuottavat kuitenkin tarkan illuusion todellisista tapahtumista. Silomäki huijaa taitavasti katsojaa käyttämällä hyväkseen autenttisen omakuvan myyttiä. Lankalaukaisin kädessään kameralle poseeraava näyttelijä ei herätä epäilyksiä illuusiosta. Autenttisuutta tuotetaan myös tarkoilla muistiinpanoilla: kellonajat ovat minuutilleen oikein ja kertoja muistaa vuorosanat tarkoin. Omakuvia ihastukseni kanssa onkin eräänlainen kuvapäiväkirja nuoruudesta.

Sarja muuttuu kuitenkin kertarysäyksellä surrealistista esitystapaa lähestyvien Rakas päiväkirjani ja Kolmiotraaman myötä. Alastoman mieshahmon ripustaessa avarassa peltomaisemassa lakanoita, joihin on päivämäärälapuin merkitty rakkauden tahroja, näkee katsoja vilahduksen Salvador Dalia tai Man Rayta. Yhtäkkiä onkin selvää, että kertoja värittää tarinaa omilla mielikuvillaan ja haaveillaan. Autenttisilta eivät tunnu enää edes dokumentaatiota jäljittelevät kuvat, kertojaan ei enää voi luottaa: Omakuvia ihastukseni kanssa -kuvista ympyröity naishahmo lieneekin vain joku satunnainen ohikulkija.

Tämä toden ja epätoden alleviivaava vuorottelu tarjoaakin katsojalle monia vaihtoehtoisia lähestymistapoja: teossarjaa voidaan tarkastella valokuvan kerrontakeinoja pohtivana näennäisenä dokumentaationa, tarinan päähenkilön katkonaisena muisteluna tai fantasiana tai jopa valokuvista häivytetyn taiteilijan omakohtaisena kokemuksena.

Harjoitelmia aikuisuuteen haastaa siis pohtimaan toden ja epätoden suhdetta. Todellisuutemme koostuu aina hyvin runsaasta määrästä epätotta: unelmista, fiktiivisistä todellisuuksista ja mielikuvista. Tämä epätosi konkretisoituu erityisesti rakastuessa, muistellessa tai suunnitellessa tulevaa. Silomäen teos käsitteleekin näistä kaikkia kolmea, tarkimmin ehkä rakkautta ja rakastumista. Ranskalaisajattelijoiden Maurice Merleau-Pontyn ja Simone de Beauvoirin esittelemät havainnot rakkauden epätodellisuutta tuottavasta luonteesta kuvaavat myös Silomäen hahmon suhdetta rakkauteen. Merleau-Pontyn ja de Beauvoirin tekstien esittelemä romanttinen rakkaus on lopulta pelkkä haave, joka toteutuessaan johtaa väistämättä pettymykseen: pitämällä rakkauden etäällä se idealisoituu ja täydellistyy haavemaailmassa, ottamalla sen omakseen se taas muuttuu epätäydelliseksi, jopa rujoksi. Näin käy myös Silomäen tarinassa. Etäältä kuvatut salakuvat rakkauden kohteesta ovat sympatiaa ja hellyyttä herättäviä, samoin Luento-, luku- ja lentosuunnitelman tarkkaan mietityt, mutta täysin toteuttamiskelvottomat lähestymisyritykset – katsoja on päähenkilön puolella. Olavi Uusivirta kiteyttää saman ilmiön laulussaan Kauneus sekoittaa mun pään seuraavasti:

”Ja tuulikin saa mut itkemään / Se tapahtuu kuin itsestään / Ja tuulikin saa mut itkemään / Tapahtuu kuin itsestään / Tuulikin saa mut itkemään // Mä mietin ja mietin / Jos olisin siinä kun / Kerran sun korkosi / Katkeaa”

Kuitenkin heti kun päähenkilö saa naisen vierelleen, muuttuu ideaalimaailman rakkaus täysin merkityksettömäksi ja koko suhde elää vain erohaaveiden varassa. Haave romanttisen traagisesta erosta on lopulta yhtä vahva kuin alkuperäinen haave rakkauden toteutumisesta. Mies odottaa tilaisuutta päästäkseen rypemään erokirjeiden tuskissa. Hän unelmoi hetkestä jolloin romanttisuuden jyrän alle jäänyt, parkettia sänkynään käyttävä miehenraato kaivaa viinapullon ja aloittaa unohtamiseen tähtäävän muistelun. Silomäen teoksessa mies avaa uhriuttaan myös dramatisoimalla sisäisiä maisemiaan: ”Jos pelkään öisin paitaani tuolin selkänojalla, tai havahdun jääkaapin hurinaan, tiedän, suhteessamme on jokin vialla”. Silomäen miespäähenkilön kanssa lähes identtinen, Henri Pulkkisen luoma Paperi T kohtaa Malarian Pelko -levyn (2015) loppupuolella saman tilanteen: ”Sä tulit hakemaan sun vikoi kamoi / Mä hain vikoi sanoi / Sä jätät jäljen”.

Itsesäälissä ja haavekuvissaan rypevä miehenalku lieneekin jonkinlainen arkkityyppi, joka on läsnä myös historiallisesti. Asko Mäkelä näkee Silomäen tallentamassa hahmossa Goethen Wertherin, jota se kieltämättä erehdyttävästi muistuttaa. Voimme kuitenkin jäljentää samankaltaisen hahmon esimerkiksi Juha Itkosen romaanin Anna minun rakastaa enemmän (2005) mieskertojasta tai hongkongilaisohjaaja Wong Kar-Wain elokuvan 2046 (2004) päähenkilöstä. Yksi omista suosikeistani tällaisesta traagisesta miehestä seikkailee yhdysvaltalaisartisti Frank Oceanin levyllä Blonde (2016). Teema ei tunnu käsittelemällä vanhenevan – asuuko siis kaikissa miehissä tämä samainen, hedonistinen, typerä ja aivan liian dramaattisesti asioihin suhtautuva idealisti? En voi välttyä ajatukselta, että vaikka nämä kaikki mieshahmot ovat fiktiivisiä, on niissä jotain omakohtaista: asuuko tämä idealisti-romantikko myös allekirjoittaneen sekä Silomäen sisällä? Paikoitellen teos tuntuu kuvaavan tapahtumia liiankin totuudenmukaisesti. Esimerkiksi Hetkeä ennen tätä kuvaa sinä sanoit -teokseen kirjoitettu lainaus ”Miksi emme anna toisillemme vapautta rakastaa? Sinä minun sinua, minä sinun kaikkia maailman naisia” on irrationaalisuudessaan hieman liian autenttinen ollakseen keksitty.  

Silomäen kuvasarjan miehessä, tuossa itsesäälistä voimautuvassa rentussa, on autenttisuudesta huolimatta kuitenkin jotain epärehellistä. Hahmo tulkitsee omaa osuuttaan parisuhteessa ja sen päättymisessä parhain päin ja jättää jotain kertomatta. Kääntelemällä kuvien esitysjärjestystä edestakaisin voimme löytää myös tarinan, jonka alkupiste onkin eronhetki ja tästä alkava, sairaalloinen rakkaan perään haikailu, joka muuttuu pian suoranaiseksi ahdisteluksi. Mies seuraa entistä kumppaniaan pitkin Eurooppaa ja astuu jopa sisään hänen yksityisasuntoonsa: naista ei kuitenkaan enää löydy mistään, hän on joko olemassa vain mieshahmon mielikuvituksessa tai menneisyydessä, ehkä mitään naista ei koskaan ollutkaan. Parisuhde saattaa olla päättynyt traagisesti ja miehen pyrkimys onkin tekstien ja kuvien keinoin rakentaa uskottava peitetarina omalle inhottavalle menneisyydelleen: nainen oli paha, minä taas herkkä, nainen ei rakastanut ja minä taas olin pelkkä sosiopaattisen parisuhteen uhri.

Jari Silomäen kuvasarja on moniulotteisuudessaan erittäin tarkka ja rehellinen kuvaus aikuistumisesta ja siihen epätoivoisesti linkittyvästä rakastumisen tarpeesta. On hienoa nähdä kuvasarja, joka ei väitä olevansa totta vaan ottaa nuoruuden ja aikuistumisen kokemukseen rehellisesti mukaan myös unelmoinnin ja mielikuvat. Silomäen sarjassa on paitsi elementtejä romantiikan aikakauden rakkausideaalista, myös 1800-luvun lopun dekadenssin esittämästä rakkauden tuhoavasta ja vaarallisesta puolesta. Sarja ei kuitenkaan väitä mitään, se jättää tulkinnan katsojalle joka joutuu lopulta toteamaan oman näkemyksensä olevan pelkkiä heijastumia hänen käsityksistään kasvamisesta, rakkaudesta ja aikuisuudesta.

Frans Autio, korkeakouluharjoittelija

Lähteet:
Silomäki, Jari: Harjoitelmia aikuisuuteen (Rehearsals for adulthood), Turun AMK/Taideakatemia, 2001.
Pasanen, Pauliina: Rehearsals for adulthood – powerful narratives of the little things in life, julkaistu taiteilijan verkkosivuilla www.jarisilomaki.com.
Mäkelä, Asko (toim.): Kuvitelmia / Fantasies, Suomen valokuvataiteen museon julkaisuja 16; Sara Hildenin taidemuseon julkaisuja 65., 2002.

Jari Silomäen Harjoitelmia aikuisuuteen on esillä Suomen valokuvataiteen museossa Kuvakulma-tilassa 24.8.2017–17.12.2017.