Kokoelmien avaimet / Katveeseen jääneet aarteet?

Kokoelmien avaimet -opintopiirin toisella kokoontumiskerralla asiantuntijavieraana oli tutkija Kati Lintonen. Hänen ja Suomen valokuvataiteen museon yhteinen historia alkaa jo museon ensi vuosikymmenillä, jolloin Lintonen tarkkaili museota asiakkaana, toimittajana ja lopulta tutkijana. Kokoelmiin syventymisen aika tuli, kun hän vuonna 2006 kuratoi museoon Hymyilevät rannat – I. K. Inhan (1865–1930) luonnon hurmaus ja melankolia -näyttelyä. 

Tarkempi tutustuminen museon kokoelmiin johti lievään hämmennykseen. Laajoista kokoelmista ei sittenkään löytynyt kaikkea; itse asiassa suomalaisen valokuvauksen varhaishistoria osoittautui olevan tässä museossa varsin kevyesti edustettuna. Varhaisen valokuvauksen kotimaiset helmet löytyvät Museoviraston kuvakokoelmista ja vanhojen suomalaisten museoiden ja järjestöjen kuva-arkistoista. Valokuvataiteen museon kokoelmien vahvuus onkin muualla kuin vanhassa aineistossa: tämän museon kokoelman avaimien avulla ei voi kertoa suomalaisen valokuvauksen koko tarinaa.

Museon kokoelman profiiliin vaikuttavat monet seikat. Valokuvataiteen museolla keskeistä on ollut museon kaksoisrooli toisaalta taidemuseona, toisaalta kulttuurihistoriallisen kuvakokoelman vaalijana ja kartuttajana. Tämä kaksoisrooli periytyy museon perustajilta, suomalaisilta valokuva-alan järjestöiltä. Toisaalta museon kokoelmien suunniteltiin muodostavan arkiston, johon tallennetaan laajasti suomalaisen valokuvauksen vaiheita ja keskeisiä aineistoja. Toisaalta museon nimessä oli alusta asti mukana valokuvaTAIDE, joka erotti museon kokoelman kulttuurihistoriallisen museon kuva-arkistosta. Tämä kaksialainen tallennusvastuu on rikkaus mutta myös haaste.

Kati Lintonen haastoi museon kokoelmatoiminnan linjauksia mietittäessä suhtautumaan kokoelmaan ennakkoluulottomasti. Onko Suomen valokuvataiteen museo edelleen oikea koti koko tälle laajalle aineistolle? Kun valokuvataide on kiistatta lunastanut paikkansa taidemuotona toisten joukossa, onko oikein, että museon kokoelmissa valokuvataide hukkuu kulttuurihistoriallisten kuvien laajaan joukkoon? Ainutlaatuisen teoskokoelman tutkiminen, hahmottaminen ja hallinta vaikeutuu, kun kokoelmien volyymi on niin suuri. Pitäisikö museon keskittyä tuntemaan teoskokoelmansa paremmin kuin kukaan, mutta jättää kulttuurihistorialliseen aineistoon liittyvä asiantuntemus muiden kuva-arkistojen työsaraksi? Onko koko suomalaisen valokuvakulttuurin avainten kokoamiseen pyrkiminen mielekästä? 

Tämänkertaisen asiantuntijamme nosti avainehdotuksikseen pääasiassa museon teoskokoelmaan kuuluvaa aineistoa. Valokuvataiteilijoiden Liiton sekä Valokuvataiteen seuran kokoelmat, jotka sisältävät suomalaisen valokuvataiteen keskeisiä teoksia sekä museon vuonna 2012 vastaanottama Hannula & Hinkka -kokoelmalahjoitus ovat joitakin esimerkkejä tällaisesta aineistosta. Toisaalta Kati Lintonen korosti, että teoskokoelmien rinnalla merkittäviä avaimia ovat museon kirjasto, paperiarkisto ja museon tietovarannot yleensäkin. Tutkijana, toimittajana ja kirjantekijänä Lintosta ovat aina kiinnostaneet aiheet, jotka tuntuvat jääneen jollain lailla katveeseen. Samalla lailla hän näkee Valokuvataiteen museon kokoelmien aarteina ne aineistot, joita muut muistiorganisaatiot eivät ole tallentaneet. Yksi tällainen ilmiö on juuri valokuvan piktorialismi, joka on toisaalta modernismin myötä väheksytty mutta valokuvan taideulottuvuuden kannalta keskeinen käännekohta. Tärkeitä ovat juuri aineistot, jotka kertovat valokuvakulttuurin muutoksista.

Kati Lintonen korosti, että suosikkijoukon valitseminen laajasta kokoelmasta vaikuttaa hurjalta, suorastaan tahalliselta yksinkertaistamiselta. Museon kokoelmista puhuttaessa TOP 10 -listat tuntuvat vain typistävän ja yksinkertaistavan asiaa, joka ei ole ollenkaan yksinkertainen. Kaikilla arvostuksilla on aina konteksti ja tällaiset listat kertovat usein enemmän kokoajistaan kuin siitä kokoelmasta, josta ne on poimittu. Valokuvan roolin muutokset ja valokuvataiteen käsitteen vakiintuminen ovat valokuvakulttuuria seuraaville selkeitä osoituksia siitä, miten nopeasti käsitykset ”hyvästä” ja ”arvokkaasta” muuttuvat. Toisaalta sepä juuri on Kokoelmien avaimet -hankkeen tavoitekin: kuulla ja jakaa eri näkökulmista kokoelmaa tarkastelevien ajatuksia siitä, mikä heistä tässä ajassa tuntuu kokoelmissa tärkeältä.