Olavi Paavolaisen orientalistiset bileet Kivennavalla

Kaksi kiinnostavaa kuvaa tuli vastaan käydessäni läpi Karjalan kannaksella toimineen valokuvaaja Ilmari Heikkilän kokoelmaa. Kivennavalla 1920-luvulla uransa aloittaneen kuvaajan vedokset ovat suurelta osin tavanomaisia studiokuvia, mutta nämä kaksi poikkeavat ruodusta. Kuvissa teatraalisiin pukimiin sonnustautunut kolmikko nautiskelee likööriä komeissa puitteissa kirkkaan päivänvalon langetessa ikkunasta sisään. Toisen taakse on kirjoitettu ”Kivennavan Vienola, kirj. Olavi Paavolaisen koti 1920”.

Vuonna 1920 myöhempi kulttuurivaikuttaja, runoilija ja kirjailija Olavi Paavolainen oli 17-vuotias lukiolaispoika. Taiteellisena tunnettu nuorukainen kirjoitti runoja kuin riivattu ja ahmi ympäröivää maailmaa kiintopisteinään ikuinen nuoruus, taide, rappio ja eksotiikka.

Kaukomaiden kaipuusta ammentanut orientalismi väritti vahvasti niin muotia, kuvataiteita kuin kirjallisuutta 1920-luvulla, ja 1922 löytynyt faarao Tutankhamonin hauta nosti kierroksia. Paavolainen imi vaikutteita Helsingistä, jossa hän kävi koulunsa, ja perusti ystävineen vapaa-aikojensa ratoksi Kivennavan Taiteilija-Seuran. Runonlausuntaa, pienoisnäytelmiä ja musisointia harrastaneen kaveriporukan huveihin kuuluivat myös itämaiset pukujuhlat. Kivennavan Taiteilija-Seuran kantaviin voimiin kuului Paavolaisen muutaman vuoden vanhempi lapsuudenystävä, runoilija Ilmari Pimiä. Hän saattaa hyvinkin olla kuvien valkoisessa leningissä keikistelevä viettelijätär.

1920-luvun puolivälin Helsingissä syntyi kirjailijaryhmittymä Tulenkantajat, jonka keulakuvana Olavi Paavolainen hääri aikansa näkyvimpänä kulttuuripersoonana. Modernia eurooppalaisuutta huokunut ryhmä tuuletti kirjallista kenttää sekä tuotannollaan että vapaamielisellä elämäntyylillään. Tulenkantajien päiväkausia kestäneistä, orientalistisista bileistä Vienolassa on säilynyt aikalaismuisteluksia. Näissä bakkanaaleissa oli henkevyyden kanssa yhtä tärkeää pukeutua eksoottisiin ja paljastaviin asuihin ja nauttia runsaita määriä väkijuomia. Vinttikamariin oli rakennettu beduiiniteltta, naisille valittu haaremiasut, ja isäntä itse hyöri milloin faunina pukinsarvineen, milloin seitsemän hunnun tanssijattarena. Paavolaisen vanhemmat siirtyivät diskreetisti muualle, kun palavasieluiset runoilijanalut valloittivat Vienolan käryttäen suitsukkeita, paperosseja ja villeimpien huhujen mukaan oopiumiakin. Luotiin juhlahumussa runouttakin. Elina Vaaran, Katri Valan, Yrjö Jylhän, Olavi Laurin (Paavolainen), Ilmari Pimiän ja Lauri Viljasen antologia Hurmioituneet kasvot (1925) sai tiettävästi alkunsa juuri Vienolassa.

Tulenkantajien elämänjano ja viehtymys kaukomaihin heijasteli ensimmäisen maailmansodan koettelemusten unohtamista ja uskoa parempaan tulevaisuuteen. 1930-luvulla ryhmä hajosi poliittisiin erimielisyyksiin ja arvovaltakysymyksiin, ja lamakauden synkentämä vuosikymmen päättyi toiseen maailmansotaan. Paavolaisten Vienola paloi talvisodan alussa. Olavi Paavolainen jatkoi kirjailijana, ja tuli tunnetuksi ristiriitaisena hahmona seilaten ääriaatteesta toiseen. Ilmari Heikkilä perusti sodan jälkeen valokuvaamon Lahteen.

Kuvat: Ilmari Heikkilä 1920 / Suomen valokuvataiteen museon kokoelma

Teksti: Kokoelma-amanuenssi Leena Sipponen, heinäkuu 2022

Lähteitä ja kirjallisuutta:

https://375humanistia.helsinki.fi/humanistit/olavi-paavolainen

http://vintti.yle.fi/yle.fi/olavipaavolainen/vienola.html

Hapuli, Ritva. Nykyajan sininen kukka. Olavi Paavolainen ja nykyaika. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 628. SKS, Helsinki 1995.

Kurjensaari, Matti: Loistava Olavi Paavolainen. Tammi 1975.

Pimiä, Ilmari: Jäivät seudut rakkahimmat. WSOY 1980.

Rajala, Panu: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY, Helsinki 2014.

Riikonen, H.K.: Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen 1903–1964. Gummerus, Helsinki 2014.

Saarenheimo, Kerttu. Tulenkantajat. Ryhmän vaiheita ja kirjallisia teemoja 1920-luvulla. WSOY, Porvoo, Helsinki 1966.