”Valokuva oli minulle outo rakkaus. Mikään suuren intohimon kohde se ei alun alkuaan ollut. En muista hämmästyneeni kun näin ensi kerran vedoksen ilmestyvän näkyviin laboratorion punaisessa valossa. Valokuva oli ikään kuin hiipinyt tietoisuuteeni eikä suostunut poistumaan. Nyt olin sen kanssa vakavan suhteen kynnyksellä.”

Näyttelyssä nähdään teoksia koko Kelarannan uran ajalta sekä runsaasti uusia, vastavalmistuneita töitä. Abstraktin kuvan vastapainona esillä on myös pieni sarja läheisten ihmisten henkilökuvia. Taiteilija ei esittele tuotantoaan aikajärjestyksessä eikä edes erillisinä teemoina, vaan teosten välinen järjestys määräytyy visuaalisin perustein. Katsomishetki on kuvaushetkeä tärkeämpi.

”Koen nimenomaan olevani runoilija, pienten huomioiden tekijä. Kuvan merkitys muodostuu aina tästä kulmasta käsin. En taltioi eikä todistele, vaan ihmettelen. Työskennellessäni luotan vahvasti vaistooni, sen varassa on kokonaisuuden johdonmukaisuus.”

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan kirja Outo rakkaus (Timo Kelaranta, 2012) sekä pieni näyttelyopas (Suomen valokuvataiteen museo, 2012).
Taiteilija kiittää tuesta Suomen Kulttuurirahastoa, Alfred Kordelinin säätiötä ja Näyttelyvaihtokeskus Framea.