Lause, jonka jokainen erillinen ja yhteinen elementti suorastaan huutaa positiivisia mielleyhtymiä, mutta joka tosiasiassa ei sisällä minkäänlaista lupausta, ei hyvästä, ei pahasta. Se on täysin ambivalentti; hyväksyen molempien (kaikkien) tapauksien ainakin potentiaalisen olemassaolon. Toisin sanoen julistus siitä että "elleivät positiiviset ja negatiiviset tapaukset ole informaationa yhtäläisiä ja samanarvoisia, ne eivät ole vapaita" (Pia Sivenius).

Tätä vapautta tai välinpitämättömyyttä olen kuvannut ensisijaisesti harmauden kautta. Puhun tietysti todellisesta harmaasta: siitä, joka syntyy kaikkien värien sekoittumisesta kunnes yksikään ei dominoi yli toisen. Siten kuin pöly on harmaata (kerääntyessään nurkkiin ja koloihin ja muihin varjoisiin paikkoihin tai siten kuin se tanssii auringonsäteissä kauan sitten unohtuneina toukokuun aamuina...). Ei musta-valkoisuuden graafista harmaata vaan harmaus likana, neutraalina (alkuna) ja autereisuutena. Harmaus erillisyytenä, tylsyytenä, maailman tuskana ja kaipauksena. Harmaa, joka sittenkin loistaa voittoisana lopuksi. Harmaa täällä olemisena ja täällä ei-olemisena.

Annu Wilenius